torstai 1. joulukuuta 2011
Ei syytä jatkaa?
Aloin kirjoittaa tätä blogia, kun tuntui, etten saa ajatuksia järjestykseen. Pikkuhiljaa tarve on hiipunut ja nyt tuntuu, etten ollenkaan saisi aikaiseksi mitään järjellistä... Yhtään kommenttia en ole saanut, joten ilmeisesti ei kukaan lukijakaan ole kirjoituksistani "sykähtänyt". Olkoon siis näin. Ehkä joskus taas?
sunnuntai 9. lokakuuta 2011
Onko väärin, kun en tunne surua?
Äitini kuoli tällä viikolla.
Hän oli pitkälle dementoitunut ja muutamalla viime käynnillä ei enää tunnistanut minua, vanhinta tytärtään. Isä hoiti äitiä omaishoitajana kotona, mutta käsillä oli kriittiset hetket, jolloin äiti olisi ehkä pitänyt siirtää laitoshoitoon.
Perjantaina äiti kaatui ja loukkasi jalkansa, niin ettei kyennyt liikkumaan. Isä kutsui ambulanssin ja äiti vietiin ensiapuun, jossa kuvattaessa todettiin, ettei luita ollut mennyt rikki. Isä on pahoillaan, että sydäntutkimuksia tehtäessä äidin tuli kylmä. Vaikka isä ei olisi saanut olla paikalla, hän hommasi joltain "siivoojalta" peiton äidille.
Maanantaina äidillä todetiin kuumeeton keuhkokuume, hän meni tajuttomaksi ja hengitys oli rahisevaa, mikä helpottui happimaskilla ja morfiinipiikillä. Menin katsomaan äitiä iltapäivällä, mutta hän ei enää reagoinut mihinkään mitenkään. Olin hämilläni isäni käyttäytymisestä, sillä hän oli kuin olisi ollut kiukkuinen minulle. Kysyin, että pitäisikö veljet kutsua äitiä katsomaan ja (minun mielestäni) vihaisesti isä tokaisi, että mitä se hyödyttää. Pidin onneksi pääni ja kuuden aikaan menimme yhdessä sairaalaan. Vajaan kahden tunnin sisällä äiti siirtyi pois ikuisuuteen. Levollisesti, kivuitta - hän vain nukkui pois. Itse en juuri silloin ollut paikalla, päästyäni kotiin minulle soitettiin, että kuolema oli sillä välin käynyt. Menin takaisin ja hyvästelin äidin.
Tottakai oli liikuttavaa nähdä äiti ja todeta hänen lähteneen lopullisesti. Silti en tuntenut surua, vain lepoa ja huojentumista. Isän ikävää oli ehkä vaikein katsoa, hän ei ollut vuosien hoitamisesta huolimatta varautunut kuolemaan. Itse olin jo toivonut vanhusten ystävän, keuhkokuumeen, tulemista. Kaikki tapahtui mielestäni parhaalla mahdollisella tavalla: äiti ei joutunut kärsimään, eikä virumaan tiedottomana laitoksessa.
Mietiskelen, onko väärin, etten sure. Olenko kylmä, tunteeton? Yleensä itken aivan vieraiden ihmisten kuolinilmoituksia lukiessani ja vaikkapa kiitospuhetta kuunnellessani. Nyt en.
Olen luovuttanut äidin jo vuosien kuluessa, kun hän on "liukunut" tavoittamattomiin. Ei hän ollut enää sama äiti, koska ei muistanut, ei käsittänyt asioita. Meillä ei ollut kovin lämmin suhde, enkä esim. koskaan ole halannut häntä, itseasiassa koskettaminenkaan ei ole ollut helppoa. Olemme molemmat vahvoja naisia ja ehkä se on vaikeuttanut suhdettamme. Äidin oma tahto hiipui ja sitä mukaa oli helpompi suhtautua häneen.
Tässä vaiheessa, ennen hautajaisia, tuntuu tältä. Ei itketä, on vain levollinen olo. Olen huojentunut isäni puolesta, hänen raskas työnsä on päättynyt. Saako näin tuntea?
Hän oli pitkälle dementoitunut ja muutamalla viime käynnillä ei enää tunnistanut minua, vanhinta tytärtään. Isä hoiti äitiä omaishoitajana kotona, mutta käsillä oli kriittiset hetket, jolloin äiti olisi ehkä pitänyt siirtää laitoshoitoon.
Perjantaina äiti kaatui ja loukkasi jalkansa, niin ettei kyennyt liikkumaan. Isä kutsui ambulanssin ja äiti vietiin ensiapuun, jossa kuvattaessa todettiin, ettei luita ollut mennyt rikki. Isä on pahoillaan, että sydäntutkimuksia tehtäessä äidin tuli kylmä. Vaikka isä ei olisi saanut olla paikalla, hän hommasi joltain "siivoojalta" peiton äidille.
Maanantaina äidillä todetiin kuumeeton keuhkokuume, hän meni tajuttomaksi ja hengitys oli rahisevaa, mikä helpottui happimaskilla ja morfiinipiikillä. Menin katsomaan äitiä iltapäivällä, mutta hän ei enää reagoinut mihinkään mitenkään. Olin hämilläni isäni käyttäytymisestä, sillä hän oli kuin olisi ollut kiukkuinen minulle. Kysyin, että pitäisikö veljet kutsua äitiä katsomaan ja (minun mielestäni) vihaisesti isä tokaisi, että mitä se hyödyttää. Pidin onneksi pääni ja kuuden aikaan menimme yhdessä sairaalaan. Vajaan kahden tunnin sisällä äiti siirtyi pois ikuisuuteen. Levollisesti, kivuitta - hän vain nukkui pois. Itse en juuri silloin ollut paikalla, päästyäni kotiin minulle soitettiin, että kuolema oli sillä välin käynyt. Menin takaisin ja hyvästelin äidin.
Tottakai oli liikuttavaa nähdä äiti ja todeta hänen lähteneen lopullisesti. Silti en tuntenut surua, vain lepoa ja huojentumista. Isän ikävää oli ehkä vaikein katsoa, hän ei ollut vuosien hoitamisesta huolimatta varautunut kuolemaan. Itse olin jo toivonut vanhusten ystävän, keuhkokuumeen, tulemista. Kaikki tapahtui mielestäni parhaalla mahdollisella tavalla: äiti ei joutunut kärsimään, eikä virumaan tiedottomana laitoksessa.
Mietiskelen, onko väärin, etten sure. Olenko kylmä, tunteeton? Yleensä itken aivan vieraiden ihmisten kuolinilmoituksia lukiessani ja vaikkapa kiitospuhetta kuunnellessani. Nyt en.
Olen luovuttanut äidin jo vuosien kuluessa, kun hän on "liukunut" tavoittamattomiin. Ei hän ollut enää sama äiti, koska ei muistanut, ei käsittänyt asioita. Meillä ei ollut kovin lämmin suhde, enkä esim. koskaan ole halannut häntä, itseasiassa koskettaminenkaan ei ole ollut helppoa. Olemme molemmat vahvoja naisia ja ehkä se on vaikeuttanut suhdettamme. Äidin oma tahto hiipui ja sitä mukaa oli helpompi suhtautua häneen.
Tässä vaiheessa, ennen hautajaisia, tuntuu tältä. Ei itketä, on vain levollinen olo. Olen huojentunut isäni puolesta, hänen raskas työnsä on päättynyt. Saako näin tuntea?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)