| kuvat clipartista |
Miksiköhän sitä sanotaan mykkakouluksi? Kuka on oppilaana, oppiiko joku jotain? Itse olen ainakin oppinut hyväksi mököttäjäksi.
Olen kova puhumaan, vaitiolo on välillä vaikeaa. Mutta. Jos joku (sanotaan nyt että perheenjäsen) loukkaa minua jollain tavalla, en osaa sanoa sitä suoraan. Tai jälkeenpäin kyllä huomaan, että "olisi pitänyt sanoa niin tai kunpa olisin huomannut sanoa noin...". Mutta siinä tilanteessa menen puhumattomaksi. Aiemmin en kestänyt tätä hiljaisuutta edes seuraavaan päivään, vaan illalla viimeistään rähjähdin. Nykyään olen oppinut, voin olla monta viikkoakin puhumatta. Eikä se riitä, että olen puhumatta, olen myös vihainen. Vastaan kiukkuisesti (täydellistä puhumattomuuteni ei ole) ja olen tympeä.
Kotona meillä ei tunteista puhuttu ja niinkuin alussa kerroin, kiukutella ei saanut. Isäni oli hyvä kurinpitäjä ja me lapset seurasimme isän "nenän pieltä". Siitä näki, mistä tuulee. Jos isä oli jostain vihainen, sen näki kyllä päältä ja lapset yritti olla kiltisti. Sanoja ei tarvittu. Vielä nykyäänkin, vaikka lapset ovat aikuisia, olemme oppineet seuraamaan isän nenää.
Ei siis ihme, etten itsekään osaa käsitellä kiukkua. Toisaalta - joskus olen yrittänyt tehdä toisin ja olen ottanut heti puheeksi, jos olen pahoittanut mieleni esim. miehelleni. Ei asia siitä korjaannu. Mököttäminen siis jatkuu...
Niinhän sitä sanotaan, että jos joku konsti ei tuota tulosta, ei sitä kannata jatkaa, vaan pitää ottaa käyttöön erilaiset työkalut. Minä vaan en osaa muuta. Ja tietysti siinä tarvittais sitä toisenkin osapuolen osallistumista. Kyllä kommunikointi on vaikeaa, toisinaan.
Käytkö sinä mykkäkoulua vai oletko keksinyt paremman tavan käsitellä tunteita? Tai oikeastaan taitaa olla kysymys tahtojen taistelusta. Kumpi voittaa, vai voittaako kumpikaan? Mistä siinä on kysymys?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti