Lapsena meitä opetettiin, ettei saa kiukutella. Sitä ei kukaan sanonut tai neuvonut, mitä kiukulle sitten pitää tehdä. Eihän sille mitään voi, että kiukustuu? Eihän tunteitaan voi säädellä tai ainakaan kieltää tulemasta? "Et voi estää lintua lentämästä pääsi päällä, mutta voit estää sitä tekemästä pesää päähäsi." Omien lasteni haluaisin näyttävän tunteitaan, mutta kuitenkin kiukunpuuskien kestäminen ottaa koville. Kun ei itse ole oppinut hallitsemaan kiukkuaan, ei voi sitä lapsellekaan opettaa.
Joku on joskus neuvonut, että tunteiden näyttäminen ei ole kiellettyä, kunhan ei vahingoita itseään eikä toisia. Ihailen niitä ihmisiä, joiden itsehillintä on sitä luokkaa, etten koskaan näe heidän kiukustuvan. Tiedän, että tunteita velloo, mutta ulospäin se ei näy. Mutta eikö sen sanota juuri olevan vaarallista. Jos kaiken kiukun säilöö sisäänsä, se purkautuukin hallitsemattomasti ulos. Sitten voi tapahtua kauheita.
Tiedän ihmisiä, jotka purkavat kiukkunsa "positiivisella" tavalla. Taiteisiin, luonnossa liikkumiseen, kirjoittamiseen tai vaikkapa nyrkkelysäkin hakkaamiseen. Onko tällöin kysymys siitä, että ajatukset siirtyvät toisaalla, vai tasaantuuko tunteet vaikkapa metsässä juoksemalla? Minusta tuntuu, että vaikka koittaisin kirjoittaa tunteeni paperille, se ei riitä. Jos olen pahoittanut mieleni jollekin ihmiselle, odotan, että saan purkaa tuskastumiseni hänelle. Vai voisiko sitä opetella siirtämään kohdetta.Kuulun niihin ihmisiin, jotka rasittavat läheisiään tunteistaan puhumalla. Tai ylipäätään puhumalla, mistä vaan. Asiat jotenkin loksahtavat paikoilleen vasta, kun on kuullut itsensä sanovan ne ääneen. Puhuessaan järjestelee, tajuaa ja priorisoi asioita. Kun asia on puhuttu tarpeeksi monta kertaa -väsymiseen asti - sen voikin jo jättää syrjään.
Miten sinä, lukijani, käsittelet kiukkua? Voitko neuvoa hyvän keinon? Miten selviäisin loukkaantumisesta ilman, että alan murjottaa. Huomenna taidankin kirjoittaa murjottamisesta, jonka osaan tosi hyvin....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti