Pitää syödä että laihtuu

Kyllä se taitaa olla tosiasia, tosiaankin, että jos liian vähän syö - ei laihdu. Elimistö pelaa säästöliekillä, kun se huomaa, ettei sapuskaa tule.

Siinä vaiheessa, kun olin tod.näk. em. säästöliekillä, eikä paino laskenut, vaikka söin vain n. 1000kcal, lähes repsahdin. Päätin kuitenkin ottaa vielä kiinni, mutta söin hiukkasen enemmän. En kuitenkaan merkannut ruokia Kiloklubin ohjelmaan, joten en tarkalleen tiedä kalorimäärää. Nyt alkoi taas vaaka näyttää alhaisempaa lukemaa. Kiva, kiva.

Toki täytyy pitää varansa, ettei syöty ruokamäärä nouse entisiin...ehkäpä suurin merkitys on sillä, että olen todella jättänyt kahvileivät, eli pullan ja keksit pois. Tänään otin töihinkin leivät mukaan, Keitin kahvit ja söin ne. Sitten löysin jostain yhden keksin. Onneksi se maistui hirrrrrveän pahalta, oli ollut paljaaltaan ties kuinka kauan. Heitin sen pois, enkä syönyt kokonaan. Oi, mitä mielenlujuutta!

Se ero tässä on, että olettamallani säästöliekillä ei tuntunut nälkä ollenkaan. Sensijaan nyt, kun syön hiukkasen enemmän, pikkuinen nälkä kurnii lähes koko ajan. Tai - ei se taida olla OIKEA  nälkä?

Onko kellään lukijoista kokemusta tällaisesta säästöliekillä elämisestä? Siis laihdutusmielessä.

Toisen pahan tuulen sietämisestä

Kun muutenkin olen varpaillani parikymppisen tyttäreni kanssa, tilannetta ei helpota se, että kesän ajan olen ollut myös hänen työnantajansa.

Kuten olen kertonutkin, hän on enemmän tullut isäänsä, eli ei ole puhelias. Tämä aamu alkoi huonosti - kommunikaatio-ongelmien vuoksi. Kummallakin oli eri käsitys siitä, kumpi menee liikkeeseen ja mihin aikaan. Tyttö tietysti näytti olevansa kiukkuinen. Ja oli vielä kiukkuisempi kun tuli liikkeeseen minun jälkeeni. Koitin hillitä itseni, enkä sanonut "juuri mitään". Tosi vaikeaa yrittää olla puhumatta, vaikka näkee, että toinen on myrtsinä. Mutta  kun se puhuminen ei hänen kohdallaan auta, vaan pahentaa vain tilannetta. Parempi olla ihan hiljaa ja aikaa myöten hän sitten leppyy.

Itselleni on vaikeaa tuottaa toiselle pettymys. Niinhän sitä sanotaan, että vanhempien tehtävänä on opettaa lapsensa sietämään pettymystä. Tästä tulee sitten kierre ja lopulta olen itse se, joka koko ajan pettyy. Työnantajana (harjoitteluohjaajana) minun tulisi tietysti opastaa hänet työssä olemiseen, mikä tarkoittaisi neuvomista, kieltämistä, käskemistä jne. kaikkea sellaista, mistä toinen ei pidä. Koska työnantajana on äiti, äidille voi näyttää harmistumisensa. Ei "oikealle" työnantajalle sillä lailla käyttäydyttäisi.

Ymmärrän, että minun pitäisi vaan opetella SIETÄMÄÄN toisen pahaa oloa, onhan minussakin paljon sietämistä!

Olisi varmaan paljon helpompi elää, jos ei olisi niin tunneihminen. Jos ottaisi asiat vain asioina, ei pohtisi, analysoisi kaikkea niin perusteellisesti, ei tarvitsisi hurjastella tunteiden vuoristoradalla. Todennäköisesti elämä olisi sitten myös ankeampaa?

Vaarallinen vaihe

Jäätelön maku suussa kirjoitan tätä. Se oli toinen jäätelö tänään. Eikä mitään kevytjäätelöä.
Näinhän tässä näköjään aina käy: repsahdus. Niin hyvin kun kaikki alkoi ja sitten paino ei putoakaan. Ja siihen se kuuri taas jää.
Ei vaiskaan. Tämä on vain väliaikainen itsensä hemmottelu. Mutta oikeesti, mikä siinä on? Olen noudattanut hyvin niukkakalorista dieettiä. 1000-1200 kcal päivässä. Eikä vaaka värähdäkään alaspäin. Minä turhaudun ja ajattelen, ettei tästä ole mitään hyötyä. Toisaalta, eihän sillä väliä (jos ei oteta terveellisyyttä huomioon) vaikka söisin pelkkää jäätelöä, kunhan kulutan enemmän kaloreita kuin mitä syön tai mieluummin toisinpäin: syön vähemmän kuin kulutan.

Tänään oli kyllä muuten hyvä päivä.Tekemättömien töiden listalta näkyy jo loppupää ja pidin vapaapäivän. Näyttää siltä, että alakulo alkaa haihtua ja innostus palata elämään.

Mikä on, ettei laihdu?

Olen ollut tyytyväinen itseeni, noin laihduttamismielessä. Luonnolliselle minälleni vastaisesti olen ollut tiukkana ruokavalion suhteen, en ole lipsunut. Ei mitään makeaa kahvileipää, ei välipaloja, ei jääkaapista napsimista...
Nythän se on helpompaa, kun on kuuma, joten ei niin ole nälkäkään. Enkä todellakaan ole kärsinyt nälästä.

Nyt vaan ihmetyttää se, ettei paino putoa. Olen laskenut kalorit kiloklubin ohjelmalla ja joka päivä olen syönyt vähemmän kuin sallitut 1500 kcal. Siis joka päivä, toisinaan alle 1000 kcal. Silti ei tulosta vaa'assa näy. Vyötäröllä kylläkin. Vatsa on pienentynyt, mikä on ihanaa sekin. Kiva, kun ei vaatteet purista, vaan tunika laskeutuu "vapaasti!.

Onkohan tämä nyt sitä "säästöliekillä" elämistä. Elimistö kuulemma sopeutuu nälkään ja alkaa säästöliekille. En tiedä - tietääkö joku sanoa? Tai sitten - tuli sekin mieleen  -että onko kulutukseni vaan niin pientä, ettei vajausta synny. En oikein usko sitäkään, olen sentään niin paljon vähentänyt.
Nyt tarvitaan sitkeyttä, että siitä huolimatta jaksaa jatkaa, vaikkeu tulosta vaa'alla näykään. Sitkeyttä tarvitaan myös siksi, että mieheni on juuri leiponut ihanan rahkatortun, tuoksu leijuu koko huushollissa. Mitä se tarkoittaa? Tietää kyllä, että kumpikin, minä ja tyttäreni olemme päättäneet kieltäytyä. Tytär on teipannut herkkukaapin, pullalaatikon, jäätelöpakastimen ja limsakaapin oveen lapun, jossa on iso punainen rasti. Näin muistuttaa itselleen, ettei avaa niitä ovia! Ja sitten yksi tekee herkkua....pitääkö mun nyt sitten vaan näyttää sille, että pystyn kieltäytymään, vai voiko sunnuntain kunniaksi ottaa. Mutta kun sitten ottaa ja ottaa ja ottaa...