Istuimme tyttären kanssa autossa, hän ajoi. Tytär oli ollut koko päivän töissä ja oli puhumaton. Minä siis kysymään, oletko pahalla tuulella? Ärtyneenä hän vastasi: "En ole, mutta siitä tulee, kun kyselet!" Vastasin, että haluan tietää, jos minä olen sen aiheuttanut ja hän vastaa, ettei tartte tietää....
Olen tätäkin vuoropuhelua miettinyt. Monesti huomaan, että jos joku on pahalla tuulella, heti luulen sen johtuvan minusta. Tämä ei mielestäni ole itsekeskeisyyttä, vaan syvällä olevaa syyllisyyttä, vai mitä?
Toisekseen olen perinyt äidiltäni ominaisuuden, että haluaisin aina kaikkien lähellä olevien olevan hyvällä tuulella. Jopa niin, että kun menen kauppaan ja myyjä EI OLE hyvällä tuulella, jututan häntä niin kauan, että saan hänet hymyilemään. Tänäänkin jouduin tätä yrittämään yhdessä kahvilassa.
Mutta sitä en ymmärrä, että miksi en saa kysyä. Miksi toinen siitä hermostuu? Ilmeisesti täytyy vaan opetella olemaan hiljaa ja odottaa, että paha tuuli menee ohi. Voi, miksi meidän pitää olla niin erilaisia ja vaikeasti ymmärrettäviä!
Omaan lapseensa sitä suhtautuu tietysti niin, että se on lapsellinen. KUnhan aikuistuu, niin oppii hallitsemaan tunteensa. Niin, siis tässä tullaan taas siihen, että mitä tunteita saa näyttää ja mitä ei. Haluaisin, että hän näyttää kaikki tunteensa, mutta sitten en kuitenkaan halua. Itselleni annan tietysti luvan.
Luulempa, että olen aika positiivinen ihminen ja niin sanovata ihmiset lähelläni. Olen asiakaspalvelutyössä ja asiakkaat ovat kehuneet sitä, että olen aina iloinen. Ehkäpä se on juuri sitä "aikuisuutta" että "osaa" peittää pahan olon ja harmistuksen ja näyttelee vaan iloista. Kuitenkin tiedän, että esim. työpaikalla kaikilla on paljon hauskempaa, jos jokainen yrittää olla positiivisella mielellä. Ottakaa kantaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti