Kun muutenkin olen varpaillani parikymppisen tyttäreni kanssa, tilannetta ei helpota se, että kesän ajan olen ollut myös hänen työnantajansa.
Kuten olen kertonutkin, hän on enemmän tullut isäänsä, eli ei ole puhelias. Tämä aamu alkoi huonosti - kommunikaatio-ongelmien vuoksi. Kummallakin oli eri käsitys siitä, kumpi menee liikkeeseen ja mihin aikaan. Tyttö tietysti näytti olevansa kiukkuinen. Ja oli vielä kiukkuisempi kun tuli liikkeeseen minun jälkeeni. Koitin hillitä itseni, enkä sanonut "juuri mitään". Tosi vaikeaa yrittää olla puhumatta, vaikka näkee, että toinen on myrtsinä. Mutta kun se puhuminen ei hänen kohdallaan auta, vaan pahentaa vain tilannetta. Parempi olla ihan hiljaa ja aikaa myöten hän sitten leppyy.
Itselleni on vaikeaa tuottaa toiselle pettymys. Niinhän sitä sanotaan, että vanhempien tehtävänä on opettaa lapsensa sietämään pettymystä. Tästä tulee sitten kierre ja lopulta olen itse se, joka koko ajan pettyy. Työnantajana (harjoitteluohjaajana) minun tulisi tietysti opastaa hänet työssä olemiseen, mikä tarkoittaisi neuvomista, kieltämistä, käskemistä jne. kaikkea sellaista, mistä toinen ei pidä. Koska työnantajana on äiti, äidille voi näyttää harmistumisensa. Ei "oikealle" työnantajalle sillä lailla käyttäydyttäisi.
Ymmärrän, että minun pitäisi vaan opetella SIETÄMÄÄN toisen pahaa oloa, onhan minussakin paljon sietämistä!
Olisi varmaan paljon helpompi elää, jos ei olisi niin tunneihminen. Jos ottaisi asiat vain asioina, ei pohtisi, analysoisi kaikkea niin perusteellisesti, ei tarvitsisi hurjastella tunteiden vuoristoradalla. Todennäköisesti elämä olisi sitten myös ankeampaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti