Mitään yhteistä?

Puolisoni oli päättänyt lähteä reissuun ensi viikolla. Yksin. Yksin tuo oli mökilläkin, silloin tällöin kesällä. Toki olisin mukaan päässyt, mutta en voinut. Olen ääneenkin ihmetellyt, miten erilaisia olemme; hän haluaa olla yksin, kun minä taas VAADIN ihmisiä ympärilleni. En halua ihastella maisemia yksin, ei ole mitään mieltä kokea uusia asioita, jos ei niitä voi jakaa jonkun kanssa.

Illalla telkkarin ääressä kyselin varovaisesti toiselta, että "onko mitään sellaista tekemistä, mitä HALUAISIT tehdä YHDESSÄ mun kanssa?" Vastausta piti hetken odotella, eikä se ollut kiva. Ei kuulemma tullut mieleen...!
Kun vielä tarkistin, että haluat siis olla yksin mökillä ja lähteä yksin reissuun, ei siis mitään sellaista mihin kaipaisit mua mukaan. Ei keksinyt. Mitäs ajattelette tällaisesta avioliitosta? (Voisko joku kommentoida, please. Tiedän, että teitä lukijoita on, mutta mitään jälkeä ei jää....)

Jälkeenpäin huomasin tähän liittyvän yhden taka-ajatuksen, jonka olen tavoittanut ennenkin. Sadismiako lienee, pienessä mittakaavassa. Halusinkin kuulla jotain negatiivista. Tavallaan rypeä itsesäälissä, mutta myös siirtää syyllisyyden toisaalle itsestäni. Jotenkin "tiedänkin" olevani ei-haluttua seuraa miehelleni, mutta haluaisin kuulla sen häneltä. Ymmärrätkö? Kuultuani sen voin olla hänelle vihainen, en itselleni. Monimutkainen on ihmisen/naisen ajatus, eikö?

Summasummarum; kympin uutisten jälkeen säätiedoitus näytti pelkkää sadetta koko viikoksi ja mies oli perumassa matkaansa. Ei ehkä lähdekään? En sanonut sanaakaan.